Taatut rutiinit ennen keikkaa: sound check uudessa esiintymispaikassa, pientä viimeistelyä, kiireen tuntua. Stemmojen paikkaa kuoron rivissä muutetaan, etsitään hyvää kuuluvuutta. Pukuhuoneessa vessajono pitenee koko ajan ja silitysrauta käy kuumana kun tytöt koittavat saada Vuokkoja edustuskuntoon. Vihdoin kaikki ovat valmiina; levotonta meininkiä takahuoneessa, eväiden syömistä ja viimeisiä vilkaisuja nuotteihin. Sitten jonoon ja yleisön eteen.
Sellosalissa esiintyminen on uusi kokemus, vaihtelua kirkkotiloihin. Kuoro seisoo kirkkaiden valojen häikäisemänä, katsomo peittyy hämärään. Vain eturivistä tunnistan vanhan tutun, entisen stemmakaverin. Kirkkaassa valokehässä uppoutuu helposti musiikkiin, kuoronjohtajaan, yhteiseen ääneen. Aplodit palauttavat mieleen yleisön. Vuorovaikutus kuuntelijoihin jää suppeaksi, silti saamme palautetta hyvästä fiiliksestä ja iloisesta (eloisemmasta kuin ennen) esiintymisestä. Suomalainen kuoromusiikki onkin mukavaa esittää. Hymy hyytyy helposti latinankielisissä kappaleissa, kun sanat aiheuttavat muistamisen haastetta ja meditatiivinen äänimaailma saa meidät kuorolaisetkin lähes transsiin...
Keikan jälkeen alkaa armoton jälkipuinti. Tuskin näyttämön ovet sulkeutuvat, kun valtaisa meteli täyttää pukuhuoneen. Vuokot paiskotaan kasseihin rypistymään ja siviilivaatteet kiskaistaan nopeasti ylle. Mukava olo jäi tästä esiintymisestä. Muutama moka muistuttaa keskittymisen tärkeydestä - virheistä oppii!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti